Osmanit eli ottomaanit olivat muslimeja, joiden valtakuntaan kuului monia kansoja. Valloitetut kansat saivat kuitenkin säilyttää oman kulttuurinsa ja uskontonsa. Myös Kreikka oli ottomaanien vallan alla satoja vuosia.
Ottomaanien historiaa
Bysantin kukoistus loppui vuonna 1453, kun turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin (Istanbulin). Lähes koko Kreikka joutui turkkilaisten vallan alle. Entisistä luostareista tehtiin moskeijoita ja uusia rakennettiin. Kreikkalaiset eivät kuitenkaan kääntyneet islamin uskoon, vaikka sen vaikutus oli läsnä.
Ottomaanien valtiojärjestys perustui tiukkaan hierarkiaan ja järjestykseen, jonka ehdottomana yksinvaltiaana toimi sulttaani. Ottomaanien järjestelmä jakoi ihmiset uskollisiin (eli muslimeihin) ja ei-muslimeihin, ja jokaisen yksilön oikeudet perustuivat hänen asemaansa jomman kumman ryhmän sisällä. Kääntyminen muslimiksi oli sallittua, mutta ottomaanit eivät vaatineet sitä.
Ei-islamilainen yhteisö jaettiin ryhmiin, joiden hallinnolliset yksiköt järjestettiin enemmänkin uskonnollisen suuntauksen kuin syntyperän mukaan. Neljä ei-islamilaista ryhmää olivat armenialaiset, katoliset, juutalaiset ja ortodoksit, joista jälkimmäisin ryhmä oli suurin ja vaikutusvaltaisin.
Ryhmät saivat nauttia suhteellisen suuresta itsehallinnosta. Jokaisen ryhmän johtajana toimi uskonnollinen johtaja, jonka velvollisuuksiin kuului vastata ryhmän hyvinvoinnista sekä sen kuuliaisuudesta sulttaania kohtaan. Ortodoksisen ryhmän pää oli Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka. Hänen asemansa kansan johtajana antoi hänelle myös uskontoon liittymättömiä valtuuksia, ja tämä puolestaan antoi ortodoksiselle kirkolle instituutiona merkittävän roolin Kreikan yhteiskunnan kehittymiselle ottomaanien vallan aikakautena.
Tämän jaon seurauksena syntyi monimutkainen hallinnollinen hierarkia. Nimitetyt sotilasjohtajat, sipahit, asuivat tiloillaan ja noudattivat myös monia paikallisia hallinnollisia sääntöjä. Ajan myötä tiloista tuli perinnöllisiä, jolloin niiden alkuperäinen tarkoitus ei enää toiminut. Kreikassa tällainen käytäntö johti siihen, että turkkilaiset pitivät omistuksessaan suuria maa-alueita, joita kreikkalaiset maanviljelijät viljelivät. Kun tämä järjestelmä hajosi, tilalle kehittyi provinsseihin perustuva hallitusmuoto. Valtakunta jaettiin alueisiin, joita pashat hallitsivat. He puolestaan jakoivat alueitaan pienempiin yksiköihin.
Ortodoksisen ryhmän sisällä oli kaksi eri paikallishallintomallia. Ottomaanien virkamiehet ja uskonnolliset tuomarit ratkaisivat yksityis- ja rikosjuttuja, jotka koskivat muslimeja ja ortodokseja. Ortodoksipapit ja kristityt keräsivät veroja, sopivat riitoja ja toimivat tehokkaasti paikallishallintotasolla.
Ottomaanihallinto sorti ei-muslimeja, joiden ylle sälytettiin erilaisia lisämaksuja ja työmääräyksiä sekä joiden vapaudelle oli erilaisia rajoituksia. Oikeudessa muslimin todistus voitti ei-muslimin todistuksen. Avioliitot kahden uskontokunnan välillä oli kielletty.
Ortodoksiselle kirkolle annettu virallinen rooli auttoi kuitenkin pitämään kreikan kielen elossa, ja koska se käytti perinteiseen tapaan kasvattajan roolia, se välitti eteenpäin kreikkalaista kulttuuriperinnettä ja suojeli kansallisen identiteetin tunnetta.
Kreikka itsenäistyi Turkista vapaussodan jälkeen 1829.
Teksti: Marja Oksanen. Vuosi: 2003.
Julkaistu alunperin osana Kreikkaa matkailijoille -verkkokurssia.