Lepakot ovat yöaktiivisia nisäkkäitä. Niin on toki suuri osa muistakin nisäkkäistä, mutta lentotaitoa ei muilla nisäkäsryhmillä ole. Ja kun lentää pimeässä, täytyy suuntimiseenkin olla oma keinonsa.
Tiesitkö?
- Lepakot ovat ainoita nisäkkäitä, jotka osaavat lentää
- Suomessa 13 lajia
- talvehtivat horroksessa
- Voivat elää 15–20 vuoden ikäisiksi
- pohjanlepakko ja vesisiippa yleisiä
Suomessa tavattu 13 lajia
Maailman noin 1200 lepakkolajista Euroopassa ja lähialueilla esiintyy 52 lajia. Suomen ilmasto rajoittaa meillä esiintyvien lepakkolajien määrää, vain 13 lajia on tavattu. Ne ovat kaikki rauhoitettuja.
Hyönteissyöjinä lepakoiden on mahdotonta olla liikkeellä läpi pitkän, kylmän talven. Ilmassa lentäviä hyönteisiä ei yksinkertaisesti ole, joten lepakot vaipuvat horrokseen. Kuusi lajia pystyy kuitenkin lisääntymään Suomessa ( runsaslukuiset ja yleiset pohjanlepakko, vesisiippa, viiksisiippa, isoviiksisiippa, korvayökkö sekä harvalukuinen pikkulepakko ).
Muut lajit, joita on tavattu harvalukuisina tai vain satunnaisesti, muuttavat talveksi lauhemmille alueille horrostamaan ( myös pikkulepakko ).
Pimeässäkin pystyy lentämään
Kun katselee lepakoiden lentoa, ei voi olla ihailematta niiden äkkinäistä mutkittelua esteiden edessä tai syöksähtelyjä lentävien hyönteisten perään. Näköaistilla se ei pimeässä ole mitenkään mahdollista.
Lepakot suuntivatkin lähettämiensä korkeiden ultraäänien avulla. Esteestä ääni heijastuu tutkasignaalin tavoin takaisin lepakon suuriin korviin, jolloin lepakko pystyy arvioimaan kohteen etäisyyden ja suunnan.
Ihmisen kuulo rajoittuu yläpäässä noin 20 kilohertsiin. Lepakkojen ultraäänet ovat yleensä 20-100 kilohertsin taajuuksilla ihmiskorvan ulottumattomissa.
Lepakkohavainnoinnissa käytetään usein välineenä detektoria, laitetta joka muuntaa lepakoiden korkeat kaikuluotausäänet ihmiskorvalle kuuluviksi. Toimittaja Risto Salovaara äänitti syksyllä 2011 pohjanlepakon ja vesisiipan ääntelyä detektorilla.
Elinympäristöjä ei tunneta vielä hyvin
Hyönteisiä ravintonaan käyttävinä lepakot välttävät laajoja aukeita paikkoja. Moni laji viihtyy metsäisillä ja puistomaisilla alueilla, mutta myös rakennetut ympäristöt kelpaavat. Vesistöjen peitteiset rannat ovat varsinkin vesisiippojen suosiossa.
Suomen yleisin laji on pohjanlepakko. Se on myös kaikkein sopeutuvin ja karaistunein, sillä sen levinneisyysalue ulottuu pohjoisimpaan Lappiin saakka.
Eri lepakkolajien elinympäristövaatimuksia, levinneisyyttä ja runsautta ei vielä tunneta kovin hyvin. Tutkimuksissa käytettävin rengastuksin, kartoituksin ja maastohavainnoin tilanne paranee vähitellen.
Tutkimustuloksia voidaan käyttää mm. lajien suojelutarpeen määrittämisessä ja kaavoituksessa, sillä lepakot ovat rauhoitettuja. Säännökset kieltävät myös niiden lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittämisen ja heikentämisen.
Merkittävä osuus lepakkoselvityksissä on viime vuosina suosiotaan kasvattaneella lepakkoharrastuksella. Moni harrastaja on hankkinut itselleen lepakkodetektorin, jolla lepakkojen ultraäänet saadaan ihmiskorvan kuuluville. Näin pystytään lisäämään tietoa oman elinpiirin lepakkolajistosta.
Viivästynyt hedelmöitys
Juhannuksen tienoilla lepakot synnyttävät tavallisesti vain yhden poikasen. Samaan paikkaan, esimerkiksi suureen puun onkaloon tai rakennuksen vintille kerääntyy useita naaraita synnyttämään. Hedelmöitys on tapahtunut jo edellisenä syksynä ennen horrokseen vetäytymistä. Lepakot saatavat paritella myös keskellä talvea herättyään hetkeksi horroksesta. Itse hedelmöitys tapahtuu kuitenkin vasta horroksen päätyttyä keväällä.
Naaraiden saalistaessa poikaset jätetään keskenään odottamaan seuraavaa imetystä. Valokuvista on pystytty toteamaan, että joskus naaraat ottavat poikasen mukaansa saalistuslennollekin, jolloin poikanen riippuu emon vatsapuolella nisien tuntumassa.
Muutaman viikon iässä poikaset ovat lentokykyisiä ja itsenäistyvät syksyyn mennessä ennen horrokseen laskeutumista. Sitä ennen niiden on kerättävä riittävä rasvavaranto talven taittamiseksi.
Talvi taittuu horroksessa
Lepakon elämän kriittisin aika on talvi. Silloin lepakot horrostavat. Talvehtimispaikaksi kelpaavat kallionkolot, luolat, kellarit ym. Tärkeintä on, että paikan lämpötila pysyy läpi talven tasaisena muutaman asteen plussan puolella ja siellä on riittävästi kosteutta.
Lämpötilan noustessa lepakko herää horroksesta ja elintoiminnat vilkastuvat, mikä kuluttaa loppukesällä kerättyä varastoenergiaa. Tunnetut talvehtimispaikat tulisikin jättää rauhaan, sillä lyhytaikainenkin häirintä saattaa turhaan nostaa lämpötilaa ja vaikeuttaa lepakon selviytymistä.
Lepakot kantavat rabiesvirusta
Jos joskus joutuu koskettamaan lepakoita, niitä ei koskaan saa käsitellä paljain käsin. Lepakot kantavat bakteereja ja viruksia, joiden aiheuttamat sairaudet saattavat tarttua myös ihmiseen. Vaarallisin näistä on rabies- eli raivotautivirus. Toistaiseksi ainoa lepakkorabieslöytö Suomessa on vuodelta 2009.
Kesällä mökin ullakolla rapistelevasta lepakkoyhdyskunnasta ei sen sijaan ole haittaa, vaan se kannattaa ottaa mielenkiintoisena esimerkkinä luonnon monimuotoisuudesta. Yhdyskunnan touhuja seuraamalla taittuu moni kesäilta rattoisasti.
Lepakkohavainnointi on usein hankalaa
Lepakot ovat yöllisten elintapojensa vuoksi vaikeasti tutkittava eläinryhmä. Luonto lähellä -ohjelma tutustui asiaan tarkemmin.
Perustuu ohjelmiin: Riston luontokoulu ja Luonto lähellä (Procam oy)