Aikamatka arkeen –radiosarjan viidennen osan aiheena on alkoholinkäyttö. Ohjelmassa kuullaan myös aiheeseen liittyvää Ylen arkistomateriaalia.
Nykyään alkoholia Suomesta saa entiseen verrattuna melko kovin vapaasti. Olutta haetaan lähikioskeista ja huoltoasemilta vaikkapa sunnuntaiaamuina. Samalla kun saatavuus on parantunut myös kulutus ja alkoholinhaitat ovat kasvaneet. Aina ei ole ollut näin.
Suomalaisen alkoholinkulutuksen historiasta meille kertoo Helsingin yliopiston sosiaalihistorian professori Matti Peltonen.
Kotipoltosta tehdaspolttoiseen
Vuonna 1866 Suomessa tuli voimaan paloviinan kotipolttokielto, jossa "kiellettiin viinaa keittämästä, ilonpäiviä viettämästä", kuten vanhassa arkkiviisussakin veisattiin. Paloviina eli viljasta tai perunasta tislattu vahva alkoholijuoma oli rantautunut Suomeen 1500- ja 1600-luvuilla oluen rinnalle. Mielenkiintoista on, että kiellon taustalla olivat jo silloin veropoliittiset syyt.
– Alkoholivero perustui maaomistukseen. Tilan tai kiinteistön koko määräsi kuinka paljon se joutui joka vuosi maksamaan paloviinaveroa. Veron suuruuden mukaan sai paloviinaa polttaa kotitarpeiksi, mutta myös myyntiin, Peltonen kertoo.
Peltosen mukaan kotipolton vastustamiseen oli kaksi syytä. Monet säätyläiskartanonomistajat olivat jo rakentaneet moderneja teollisuuslaitoksia, joissa pystyi polttamaan viinaa. Poltto-oikeus oli kuitenkin vain maanomistajilla.
Toinen syy oli Krimin sodan takia kärsinyt valtion talous: ajateltiin, että kun siirrytään tehdaspolttoiseen, niin valtion verotulot kasvavat.
Maaseutu kuivui 1800-luvun lopussa
1800-luvun propaganda yliarvioi moninkertaisesti kotipoltossa valmistuneen alkoholin kulutuksen. Kulutus pysyi lakimuutoksesta huolimatta suunnilleen samana: alle kolme litraa sataprosenttista alkoholia henkeä kohti. Huonoina satovuosina kulutus oli tätäkin vähäisempää.
Kotipolton kielto suututti talonpoikaissäätyä, jonka tahtoa vastaan päätös oli tehty. Kun kunnallislaki säädettiin 1869 ja elinkeinovapauslaki 1879, talonpojat maksoivat kalavelkansa muille säädyille.
– Kun uusi laki antoi vallan päättää, kuka maaseudulla saa tuottaa viinaa, niin maanviljelijät ottivat oikeuden pois niiltä jotka olivat ottaneet kotipoltto-oikeuden heiltä pois. Eli käytännössä maaseutu kuivatettiin kokonaan. 1900-luvun alussa Suomessa oli vaan 6 kuntaa, joissa sai anniskella olutta. Tilanne jatkui osittain samana aina keskioluen vapautumiseen saakka.
Raittiusliike heräsi
1800-luvun puolivälissä älymystövetoinen raittiusliike Kohtuuden ystävät alkoi nostaa päätään. He olivat kuitenkin silloin nimensä mukaisesti kohtuuden ystäviä: tavoitteena ei ollut täydellinen raittius, vaan "pahan" paloviinan poistaminen..
– Raittiusliike hyökkäsi nimenomaan kotipolttoista alkoholia vastaan, joka suorastaan demonisoitiin. Väitettiin, että sitä juotettiin pikkuvauvoillekin ja kerrottiin, kuinka se vaaransi kodin onnen, Peltonen kuvailee.
– Siinä voi nähdä saman ajatuksen kuin nykyäänkin eli alkoholijuomat asetetaan "pahuusjärjestykseen": kirkkaat juomat ovat brutaaleja ja johtavat sivistymättömään käytökseen, sitten on hienommat - vaikkakin yhtä väkevät - viskit, konjakit, ne ovat vaarattomia ja johtavat hyvään oloon. Viinit ovat suorastaan sivistyksen ehto, ja olut on vähän sellainen, onko se alkoholijuoma ollenkaan.
Kohtuudesta kieltolakiin
1880-luvulla Kohtuuden ystävät muutti nimensä Raittiuden ystäviksi. Ihanteeksi tuli absoluuttinen raittius. 1900-luvun alussa yleinen ilmapiiri muutenkin kääntyi kannattamaan alkoholin täyskieltoa. Kieltolaki säädettiin vuonna 1919, mutta sen juuret ovat pidemmällä. Itse asiassa eduskunta laati ensimmäisen kieltolain jo vuonna 1907.
– Kieltolaista jouduttiin äänestämään 4 kertaa, koska Venäjän hallitus ei ensin suostunut siihen. Ihmeteltiin miksi Euroopan raittein kansa tarvitsee kieltolakia. Mutta sota-ajan olosuhteissa erityisesti Venäjällä haluttiin hallita julkista tilaa hallita ja sitten Kerenskin hallitus keväällä 1917 hyväksyi suomalaisten kieltolakipyynnön.
Peltosen mukaan laki oli kuitenkin aika takaperoinen. – Ensimmäisen maailmansodan aikainen alkoholikielto oli toiminut hyvin: alkoholinkulutus tippui puoleen litraan. Sota-ajan olosuhteissa ei ollut juuri salakuljetusta ja salapolttokin oli aika vähäistä. Alkoholia sai vain hienoista ravintoloista ja lääkärinreseptillä. Yläluokka oli tyytyväinen ja kansa ei juopotellut.
Salakuljetus kukoisti kieltolain aikaan
– Kun kieltolaki 1919 tuli voimaan, niin sitä ei noudattanut kukaan. Sitä pystyttiin rauhanoloissa helposti rikkomaan salakuljetetulla viinalla. Toisin kuin usein väitetään, alkoholinkäyttö ei kieltolain aikana kuitenkaan kohonnut huippulukemiin.
Peltonen arvioi, että alkoholin kulutus oli kieltolain aikana suunnilleen samaa luokaa kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa, eli alle kaksi litraa.
– Se näyttää hurjalta, koska koko kulutus perustui salakuljetettuun rikolliseen juomaan. Suhtautuminen alkoholiin muistutti nykypäivän suhtautumista huumeisiin. Tilanne oli hankala varsinkin eliitille, jolle alkoholinkäyttö kuului tapakulttuuriin.
Kannattavinta oli pirtun salakuljetus. Sitä tuotiin Länsi-Euroopasta isoilla laivoilla kansainvälisille vesille ja sieltä eteenpäin pienemmillä veneillä Suomen rannikolle.
Suomen kieltolaki ei ollut ainutlaatuinen. Myös Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa oli kieltolaki. Norjassa sai mietoja alkoholijuomia, mutta ei väkeviä. Ruotsissa oli asiasta kansanäänestys, ja siellä tuli voimaan tarkka viinakorttijärjestelmä. Islanti kielsi vuonna 1915 kaiken alkoholin myynnin. Viinien ja viinan myynti sallittiin 1935, mutta oluen myyntikielto kumottiin vasta 1989.
Naiset kieltolain kumoamisen puolesta
Suomessa kieltolaki loppui kuuluisana numerosarjapäivänä eli 5.4.32 klo 10. Kieltolain kumoamista edelsi ns. naisten adressi, johon kerättiin lähes 120 000 allekirjoitusta. Siinä vaadittiin kieltolain kumoamista.
– Adressilla oli suuri symboliarvo, koska kieltolakia oli edeltänyt naisten adressi lain puolesta, Peltonen kertoo. -Nyt kun sama ryhmä oli muuttanut mielensä, oli muidenkin helpompi kääntyä kieltolakia vastaan.
Kansanäänestyksessä kieltolakia vastusti noin 60 % naisista ja noin 70 % miehistä. -Vastustukseen oli monia syistä, esim rannikon kalastajapiireissä laki nähtiin epäonnistuneeksi. Kieltolain aikana salakuljetus oli kannattavampaa kuin kalastus. Rikollisuus ja muut ongelmat huolestuttivat erityisesti naisväkeä.
Viinakortteja ja valvontaa
Uudet alkoholiliikkeet eli Alkot eivät olleet nykyisenkaltaisia palveluhenkisiä itsepalvelumyymälöitä, vaan varsin tylyjä paikkoja. Sota-aikana asiakkaita ruvettiin myös tarkkailemaan. Henkilökohtaiset viinakortit olivat osa järjestelmää.
– Alkon myymälöitä oli melko vähän ja pullojen esillepano pidättyväistä. Pullojen piti olla lappeellaan, jotta ne eivät olisi liian houkuttelevia. Viinakortit eivät tulleet heti, koska Alkon piti olla liberaali ja kilpailla salakuljetuksen kanssa.
Sota-aika voimisti raittiusliikettä ja Alkon johdossa kehitettiin viinakortti, joka toi myyntiin kasvatuksellisen elementin.
Viinakortti edellytti rekisteröitymistä ja asiakkuussuhdetta Alkoon. Suomen järjestelmä oli kuitenkin liberaalimpi kuin Ruotsin, jossa ostokiintiö perustui varallisuuteen: mitä enemmän maksoi veroja, sitä enemmän sai ostaa viinaa.
Suomessa ei ollut kiintiötä, mutta jos ostot olivat jollain tavalla epäilyttäviä, kortin omistaja joutui puhutteluun. Tarvittaessa kortti otettiin pois.
Vain sivistyneistö osasi juoda oikein
Alkolla oli myös etsiviä tarkastajia, jotka saattoivat kysella alkoholinkäyttötavoista mm. naapureilta tai talonmieheltä. Järjestelmä purettiin kuitenkin nopeasti. -Silloin ajateltiin, että alkoholiongelmat liittyvät sivistystasoon. Työväestöä ja maalaisia pidettiin hotltittomina juojina, kun taas sivistyneistöä ei alkoholi uhannut, koska he joivat sivistyneitä tuontiviinoja.
Ostajantarkkailujärjestelmästä luovuttiin vuonna 1957. Sen jälkeen ostot merkittiin vain väärinkäytöksistä epäiltyjen kortteihin. Lopullisesti viinakortti poistui kuitenkin vasta vuoden 1970 lopussa.
– Lopettamiseen oli kaksikin syytä. Tarvittiin valtavasti henkilökuntaa ostoja tarkkailemaan. Lisäksi tutkimus osoitti, että tarkkailusta ei ollut hyötyä, vaan se oli ennemminkin resurssien hukkaamista.
Kohti miedompia juomia ja keskiolutta
Miedompia alkoholijuomia suosiva linja alkoi vähitellen saada jalansijaa.
– Jo 1940-luvun lopussa Alkon sisällä pohdittiin, että olutmyynti pitäisi saada pois Alkosta koska se vaatii liikaa tilaa ja voimavaroja. Oltiin sitä mieltä, että sivistynyt alkoholiholikulttuuri on vain viinien tai korkeintaan snapsien juomista. Mietojen juomien suosiminen oli tavallaan jatkoa tälle elitistiselle politiikalle.
Kieltolain kumoamisen jälkeen suurin muutos suomalaisessa alkoholipolitiikassa koettiin vuoden 1969 alussa, kun kesiolut vapautettiin. Vapauttamista edelsi laaja keskustelu.
– Suomi oli liittynyt 1960-luvun alussa Efta-sopimukseen ja uhkana oli että myyntiin tulee ulkomaisia oluita. Niinpä panimoliitto aloitti oluen puolesta massiivisen kampanjan, jossa oluen juojaa ei enää kuvattu sivistymättömänä moukkana, vaan ihan normaalina mukavana suomalaisena, joka perheensä ympäröimänä nautti oluesta, Peltonen kuvailee.
Raittiusliike oli heikentynyt eikä sillä ollut enää voimia vastustaa keskiolutta. Yksi argumentti oli sekin, että maaseutua ei saa sortaa: Alkoja ja ravintoloitahan oli pääasiassa kaupungeissa ja taajamissa.
Keskioluen suosion lasku ja nousu
Samalla kun keskiolut tuli kauppoihin ja baareihin, niin se hävisi ravintoloista.
– Monet varmaan muistavat ,että 1970-80 -luvuilla ravintoloista ei yhtäkkiä saanutkaan kuin A-olutta. Jos sitä sai, se oli usein lämmintä, koska ravintoloiden kylmätilat eivät mukamas riittäneet keskioluen säilyttämiseen. Hanasta sai vain pitkiä A-oluita ja keskiolutta piti lipittää naisellisista pikkupulloista, Peltonen kuvailee.
1980-luvun jälkuipuoliskolla tapahtui jotain kummallista: keskioluen suosio alkoi nousta niin voimakkaasti, että panimoteollisuudella ei ollut enää kanttia vastustaa sitä. -Ravintoloihin ilmestyi usempia oluthanoja ja osasta niistä sai keskioluttakin.
Keskioluen vapauduttua alkoholinkulutus lähti nousuun. Ennen keskiolutta kokonaiskulutuksen taso oli noin 4 litraa henkeä kohti ja se nousi elintason kohoamisen myötä aina 1990-luvun lamaan asti jolloin kokonaiskulutuksen taso oli jo noin 9 litraa.
– Alkoholin kulutus kasvoi paljon enemmän kuin osattiin odottaa. Anniskelulupia jaettiin sekä kaupunkeihin että maaseudulle. Yli 17 000 myymälää sai luvan myydä keskiolutta, kertoo Peltonen.
Tuontiviinan pelko laski hintoja
ETA-sopimus tuli voimaan vuonna 1994 ja 1995 Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Alkoholin tuonti EU-maista helpottui ja se sai aikaan viinarallin varsinkin Virosta. Samaan aikaan myös keskioluen myyntisäännöksiä lievennettiin, kun kioskit ja huoltamot saivat myyntiluvan vuoden 1995 alusta. Kulutus kasvoi edelleen.
– Kulutus on nyt noin 10 litraa per suomalainen, joka on jo kansainvälisesti huolestuttavaa tasoa. Erikoista on se, että Suomessa kulutus on kasvanut, kun se muualla Euroopassa laskee. Suomen kulutus on kuitenkin siinä mielessä linjassa muun Euroopan kanssa, että meilläkin on siirrytty jonkin verran miedompiin juomiin.
Vuonna 2004 Viro liittyi Euroopan Unioniin. Suomen hallitus päätti ennakoida sen aiheuttamaa verotulojen vähennystä ja eduskunta laski väkevien alkoholiveroa peräti 44 %:lla. Oluen veroa laskettiin 32 % ja viinien vain 10 %. Alkoholin kokonaiskulutus kasvoi nopeasti yli litralla per henki. Samoin alkoholitauteihin ja alkoholimyrkytyksiin kuolleiden lukumäärä kasvoi nopeasti.
– Suomessa hallitus kuunteli ehkä liikaa vähittäiskauppaa ja teki paniikissa suuren alennuksen, joka johti alkoholin kulutukseen tilanteessa, jolloin meillä oli enemmän absolutisteja hallituksessa kuin koskaan.
Kohti eurooppalaisia juomatapoja
Sittemmin alkoholiveroa on nostettu. Nyt nimellishinta on samaa tasoa kuin ennen vuoden 2004 veronalennusta.
Viimeisin trendi on, että alkoholin kokonaiskulutus on Suomessakin hienoisessa laskussa. Myös juomatavat ovat alkaneet muistuttaa eurooppalaisia: väkeviä juodaan vähemmän ja oluita ja viinejä enemmän. Alkoholi on monelle jopa harrastus: on olutseuroja viiniklubeja.
– Nykyään suomalainen anniskelupolitiikka on hyvin sallivaa. Alkoholia saa joka paikassa, paitsi elokuvateatterissa ja jumalanpalveluksessa, yllin kyllin ja vähän liikaakin.
Perustuu ohjelmaan: Aikamatka arkeen Haastateltavana: Helsingin yliopiston sosiaalihistorian professori Matti Peltonen Toimittaja: Seppo Heikkinen. Nettitoimittaja: Raili Löyttyniemi
